”Katsos kiistäjää – autiomaassa paskat housussa.”

Antonovista arolle syntynyt Tietäjä muikisteli suutaan lapsellisen irvailevasti Kiistäjälle ja korjaili suureellisin elein tähtikravattinsa solmua. Kiistäjä seisoi ilmeettömänä. Sitten hän lähetti kyynisen lentopusun. Hämmästyksen reaktioita ei irronnut, vaikka rakas kiistakumppani saapui mahtipontisesti oudolla lentokoneella laivanromun rinnalle Kazakstanin kuivalla arolla.

”Ja pyssy kädessä – näinkö sitä toivotetaan suurmiehiä paikalle?” Taikurille ojennettiin kättä ja käteen tartuttiin.

”Vanha Antonov – ette rumempaa konetta löytäneet?” Taikuri sytytti tupakan ja tarjosi myös Tietäjälle, joka kieltäytyi.

”Nykyisin polttelen vain sikaria.”

Tietäjä katsoi sivusilmällä Kiistäjään, jonka olemus oli kummallisen vahva. Tietäjä tunsi epävarmuutta, pitäisihän nyt jollain lailla ylistää moista temppua – tulla nyt lentokoneella taidenäyttelystä arolle, tähtikravatti ja kaikki.

Säätäjä tarkasteli mielissään autiomaaretkikunnan olemusta. Chevrolet Van oli parkkeerattu ruostuneen kalastuslaivan kupeeseen ja tuulen suuntaan oli pingotettu hiekkasuojaksi pressu. Nuotio savusi edelleen ja savumerkit oli nähty selvästi myös koneesta. Taikurin moottoripyörä oli sen näköinen, että sillä oli ajettu tosissaan. Miehet olivat asiallisen oloisia ja sopivan hiljaisia. Turhia varusteita ei ollut näkyvissä.

Sepän camaropaita oli pölyinen ja hän raapi raukeasti hymyillen napansa seutua.

”Pirun hieno kone. Sinun täytyy olla sen lentäjä.” Seppä marssi Eestiläisen luo kätteli miehen.

”Seppä, tulen jumalan lahja ihmiskunnalle.” Eestiläinen kysyi olisiko kahvia.

Kahvit järjestettiin termoksesta ja uutta varten nuotio rakennettiin taas kuosiin. Eestiläinen, Seppä ja Jääspiidveiveljekset kävivät laivan hylylle nuuskaamaan ja Tietäjä yritti taiten kiusata Kiistäjää. Kiistäjä oli kuitenkin miehekäs ja Tietäjää alkoi arveluttamaan oma lapsellinen käytöksensä. Hän vetäytyi Taikurin huomaan kyselemään moottoripyöräilystä.

Taikuri esitteli Timurin, jolla oli lentokoneen ilmestyessä ajattelu pysähtynyt. Nyt hän tapaili joitain sanoja englanniksi, muttei saanut mitään järkevää aikaiseksi.

Taikuri kertoi miehen auttaneen heille vararenkaan vaniin ja vieneen sitten Shimkentiin äitinsä myrkytettäväksi. Aina Shimkentin nimen tajutessaan Timur painoi häpeillen katseesa pölyyn. Melonimyrkytystä ja Antonovia ihmeteltiin sitten kovempaan ääneen porukassa ja naureskeltiin puolin ja toisin toinen toistensa toiminnalle. Tietäjän sokerijuurikaspellosta noutamista pidettiin hyvänä, samoin kuin retkueen rivakkaa nousua Antonovin siiville ylipäänsä.

Tietäjä yritti loistaa siriuksen miesten näkemisellä ja lihavalla Noidalla, mutta hänen juttunsa eivät kiinnostaneet. Antonov oli ehdottomasti päivänsankari.

”Tällä päästään vielä pitkälle.” Hehkutti Säätäjä ja taputteli lentokoneen alumiinista kylkeä.

Pikkuhiljaa saatiin paletti hahmoteltua kasaan ja joukolla ymmärretyksi, että nyt oltaisiin matkalla Intiaan Puutarhurin luo. Lentokoneella Intiaan. Kenraali olisi tulossa kiertokautta omiin nimiinsä.

Asia pisti miettimään. Intiaan oli kiire ja koneella olisi kiinnostava edetä, mutta vani ja moottoripyörä joutuisivat jäämään arolle – ja Timur. Kamazkuskilta kyseltiin, kunnes hän varmasti ymmärsi, että nyt oli kysymyksessä joko tai: ”Jäät Kazakstaniin tai tulet lentokoneella Intiaan – tuolla lentokoneella.”

Tuolla –sanalla puolet porukasta näytti omistajan elkein hiekalla lepäävää vanhaa lentokonetta. Timur tiesi, että häntä pyydettiin mukaan. Hän ymmärsi, että lähtö olisi Intiaan. Timurin äiti oli kuitenkin köyhä ja Timurin ainoa mahdollisuus pitää äidistä huolta oli ajamalla Kamazia. Timur pudisti päätään. Hän jäisi Kazakstaniin.

”Annetaan vani Timurille.” Sanoi Seppä. ”Saavat sen kuntoon Shimkentissä.”

Kaikki suostuivat.

”Entäs mopo?” Kysyi Tietäjä.

”Osiksi ja koneeseen.” Vastasi Jääspiidveiveljeksistä vanhempi.

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin moottoripyörän korkea etumaski oli irroitettu ja enduro saatu survottua Antonoviin. Seppä kaatoi uudet kahvit mukeihin

”Jaaha, taitaa olla lähdön hetki.” Sanoi Säätäjä, joka oli riisunut ylävartalonsa paljaaksi. ”Aikataulussa ollaan.”

Kirkkaan valkoinen turskea ylätorso näytti vieheliäiseltä aron auringossa. Yksi jos toinenkin arvuutteli mielessään, kuinka nopeasti nahka palaisi. Kipu tuntui jo edeltäkäsin. Tietäjä mietti kuollutta Lemminkäistä Tuonelan joella. Paita olisi saanut jäädä päälle. Säätäjä innoissaan lentämisestä; liikkeet ja estetiikka ampuivat hieman yli.

”Ei lähdetä minnekään.” Tuhahti Kiistäjä yhtäkkiä totisesti.

”Nyt joka ukko turpa kiinni, ei lähdetä minnekään.” Äänen sävy oli järkyttävä. Kiistäjä tuntui vaativan tosissaan jäämistä kuivuneen Aral –järven siimekseen. Järven, jonka olemassaolosta ei ollut aavikolla makaavien laivojen lisäksi mitään todisteita. Silkkitiekin oli ollut pelkkää kärsimystä.

Tietäjä puhui ensin: ”Mitä se kiistäjä sekoilee? Jäädään minne – tänne autiomaahanko? No, mitä järkeä siinä sitten on?”

”Haista sinä hotelli paska. Ihmisräme. Minä jään.”

”Sinä jäät. Minne sinä jäät – laivan romuun asumaan?”

Kiistäjä ei vaivautunut selittelemään Tietäjälle, vaan kääntyi Kamazkuskin puoleen. ”Timur, sinä viet minut sinne niiden tyttöjen luo.”

Seppä, joka oli seisonut hieman kauempana keskustelun ytimestä astui sisärinkiin ja katsoi Kiistäjää silmiin uskoen tietävänsä mistä on kyse.

”Minä vien sinut sinne.”

Seppä ja Kiistäjä alkoivat toimia kuin ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan ja pakkasivat kiistäjän kitaran ja muut kamat vaniin. Itsnäisesti toiminut Timur istui takapenkille. Seppä kääntyi Säätäjään päin ja katsoi häntä silmiin kyllin kauan, jotta tämä uskoi toden olevan kyseessä.

”Odottakaa täällä, tulen aamulla takaisin.”

”Mitä suotta. Lähtekää vaan edeltä ajamaan. Me lopettelemme sumpit ja lennämme sitten perässä.”

Kiistäjä istui autoon ja Seppä ratin taakse. Taikuri irroitti hiekkapeitteen, vani käynnistyi ja kaarsi takaisin kohti Shimkentin suuntaa ja siellä päin odottelevia nomadityttöjä.

”Saas nähdä, käykö Kiistäjällä flaksi...” Tietäjä mutisi lähinnä yksikseen ja hekotteli vaivalloisesti perään. Hän oli mustasukkainen ja kateellinen. Tiesikö itsekään. Hän pelkäsi menettävänsä Kiistäjän. Jotain suurta oli tapahtumassa ja hän ei ollut siihen osallinen. Ikuisuus.

Taikuria alkoi kaduttaa, ettei ollut lähtenyt mukaan ja päätti sitten lähteä perään varmistamaan. Moottoripyörä purettiin Antonovista ja pistettiin taas ajokuntoon. Tähän kului Jääspiidveiveljeksiltä viitisentoista minuuttia. Taikuri kiitti ja hyppäsi Kalashnikov tukevasti selässään moottoripyörän satulaan ja rämisti pakettiauton perään arolle. Lentokoneella saapuneet säätäjä, eestiläinen, tietäjä ja veljekset jäivät ihmettelemään nuotiolle. Sellaista peliä aavikolla.

”Vai semmoista peliä.”

Seppä ajoi tyytyväisenä vania ja Kiistäjä tunsi, että ystävänsä oli tyytyväinen. Tämä kannusti Kiistäjää, vaikka tämä olikin asiastaan varma. Se, että Taikuri aseineen oli lähtenyt saattamaan lämmitti myöskin mieltä. Pakettiautossa ei turhia puheltu. Poltettiin tupakkaa ja vältettiin soittamasta liian hempeitä kappaleita.

Kello oli yksitoista ja autiomaassa täysi yö, kun suunnistajan ajanut Taikuri löysi nomadityttöjen talon. Hän oli merkinnyt rakennuksen satelliittipaikantimeensa ja antanut koordinaatit ennen lähtöään myös Säätäjälle lentoa varten. Nyt hän soitti satelliittipuhelimella ja ilmoitti, että käki on laskeutunut. Päätettiin jäädä pienen matkan päähän odottelemaan lentokonetta, mutta sitten Säätäjä soitti takaisin ja ilmoitti, että he jäävät sittenkin laivalle - olisi liian riskialtista lähteä laskeutumaan pimeässä tuntemattomaan maastoon.

Moottoripyörä ja vani ajoivat yksinäisen talon pihaan. Vuohet kiljuivat aitauksessaan moottorien jyrinälle. Sisällä paloi keltainen öljyvalo. Tytöt tulivat ulos talosta ajoneuvojen valokeilaan ja olivat selvästi hämmentyneitä, ehkä jopa peloissaan.

Ensin laskeutui ajoneuvosta Timur, joka käveli tyttöjen luo ja keskusteli siellä hetken. Hän palasi autolle, katsoi Kiistäjään ja nyökkäsi tämän mukaansa. Seppä katsoi aiheelliseksi pysytellä ohjaamossa, samoin Taikuri istui moottoripyöränsä selässä yhä kypärä päässään.

Kiistäjä, Timur ja tytöt keskustelivat hetkisen ja menivät sitten sisälle taloon. Kun oli kulunut noin viisitoista minuuttia, Seppä astui alas autosta ja käveli tupakkaa polttelevan Taikurin luo.

”Pitäisiköhän mennä sisään?”

”Tuskin, mutta mennään vain.”

Aron yö oli kirpeän viileä ja tuoksui hyvälle. Myös talon viereinen tunkio tuoksui miellyttävälle omalla kirpeällä tavallaan.

”En huomannutkaan tuota silloin viime kerralla.” Seppä viittasi tunkioon.

”Niin.”

Taikuri ja Seppä astuivat sisälle taloon. Tytöt ja Kiistäjä istuivat samaisen pöydän ääressä, missä he olivat itsekin aikaisemmin syöneet ja Timur oli edelleen isännän paikalla. Pöydällä oli öljylamppu ja teetä. Tunnelma oli harras ja vanha. Ikuisuus. Timur haisi hielle, mutta se ei haitannut. Seppä ja Taikuri katselivat kuvaelmaa ja Taikuri kysyi, että oliko kaikki kunnossa.

”Sillä sipi.” Sanoi Kiistäjä ja kaivoi takkinsa povesta votkapullon. Tytöt kujertelivat viehkeästi pöydän ääressä ja taikoivat laseja vierailleen.

”Olen parisuhteessa.”

”Onneksi olkoon.” Sanoi Taikuri. ”Ja kumpikohan on onnellinen morsian?”

”Otin molemmat.” Kiistäjällä oli lasi täynnä viinaa ja hän kumosi sen kurkkuunsa muita odottelematta.

”Käykää te Intiassa. Tulen perässä kun homma täällä hieman selviää.”

Kello oli neljä aamulla, kun vani rullasi takaisin laivanromulle. Tietäjä ja Säätäjä olivat heränneet kuullessaan moottorin äänen. He näkivät, että Kiistäjä oli poissa. Taikurikin tuli autolla. Tietäjällä oli itku kurkussa.

Timur oli jäänyt Kiistäjän apumieheksi uudessa elämäs Kazakstanin nomadina. Kiistäjälle oli jätetty Taikurin moottoripyörä ja sillä he tulisivat yhdessä Timurin kanssa hakemaan myöhemmin vanin laivanromulta. Auton avain jätettäisiin paapuurin takarenkaan alle.

Kiistäjä oli halunnut toisen nomaditytöistä puolisokseen ja Timur oli ollut puhemiehenä. Tyttö oli ollut hyvin myötämielinen ja Kiistäjään tykästynyt, mutta ujo ja huolissaan sisarestaan. Viidentoista minuutin selvittelyn jälkeen Kiistäjä oli ratkaissut asian solmimalla liiton molempien siskosten kanssa. Timurin mielestä tämä oli ollut huomaavaista, jalomielistä ja kaukonäköistä. Myös tytöt olivat tällaisesta liitosta liikuttuneen onnellisia. Perheyhteyttä ei rikottu, se päinvastoin laajeni. He kolme jakaisivat onnensa elämänsä loppuun asti.

Kun Seppä kertoi tämän Tietäjälle ja Säätäjälle ja Taikuri todisti kaiken sanotun todeksi, niin Tietäjältä aukesi suu. Hän tuijotti suu apposen ammollaan hiipuvaan nuotioon ja tunsi syvältä kumpuavaa aitoa hyvän olon tunnetta ystäväänsä kohtaan.

”Nyt saa olla ukosta ylpeä...”